He ovat ensisijaisesti lapsia.

”Mitä kuuluu?” ja iloinen hymy perään samalla, kun seistään pitämässä ovea auki, kun astun sisään. ”Hyvää kuuluu, entä sinulle?” ”Hyvää kiitos!”. Sisään päästyäni kertaan edellisen keskustelun useaan kertaan, välillä joku tulee halaamaan tai heittämään ylävitoset. Näin alkaa lähes jokainen työpäiväni yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa.

Yksin tullut alaikäinen turvapaikanhakija on ilman huoltajaa maahan saapunut alle 18-vuotias henkilö, joka hakee turvapaikkaa.  Mietitäänpä hetki edellistä määrittelyä. Alle 18-vuotias, eli Suomen lain silmissä lapsi, saapuu maahan ilman äitiä, isää tai muuta huoltajaa. Hän on voinut matkustaa yli kuukauden jalkaisin, autojen takakonteissa, vuorilla ja kumiveneissä. Yhtenä yönä hänet on herätetty omasta vuoteestaan ja laitettu matkoihin. Ei kysymyksiä, ei vastauksia, ei hyvästejä. Matkasta on saatettu maksaa salakuljettajalle, joka lottoarvonnan tapaan voi olla yksi niistä hyvistä tai yksi niistä pahoista. Milloinkaan ei voi tietää tai luottaa siihen, että matka jatkuisi kovinkaan pitkälle. Lähdön taustalla on voinut olla monia syitä, aina he eivät kuitenkaan edes itse tiedä miksi he olevat juuri nyt tässä kylmässä ja harmaassa maassa tuhansien kilometrien päässä omasta kodistaan. Sieltä, missä ei ehkä ollut juoksevaa vettä tai sähköä, tai sieltä jossa öisin joutui pelkäämään aseellisia hyökkäyksiä tai näkemään kuinka läheisiä teloitettiin silmien edessä. Sieltä, missä kaikesta huolimatta oli äiti, isä ja sisarukset. Siellä ei joutunut olemaan yksin.

Työympäristöni vilisee innokkaita suomen kielen opiskelijoita, jotka hymyilee ja tervehtii aina, kun kävelee ohi. Hymyjen takana on kuitenkin monta pelkoa ja ahdistusta. Viimeistään valojen sammuessa ja yön hiipiessä alkaa päässä pyöriä myrsky. Onkohan perheellä kaikki hyvin? Näenkö heitä koskaan enää? Saankohan minä jäädä tänne? Tekeekö minulle joku täällä pahaa? Edellä vain muutama niistä kysymyksistä, mitä olen kuullut näiden lasten pohtivan öisin. Näiden ajatusten kanssa ollaan yksin. Vaikka ympärillä olisi tuhat samanlaisten kokemusten jakajaa, harva voi tietää, että miltä juuri ne kokemukset ja ajatukset toisesta tuntuu. Se turhauttaa. Tunne.

Välillä minulta tullaan kysymään Miksi suomalaiset vihaavat meitä? Mitä pahaa juuri minä olen suomalaisille tehnyt? Jokainen kerta tiedän, että koulussa tai kaupungilla on sattunut jotain. Tiedän jo, ennen kuin edes kysyn, mutta silti kysyn. On nimittelyä, päälle sylkemistä ja tönimistä. Joskus jopa uhkailua. Se, jolta moista kohtelua on jouduttu kohtaamaan voi olla ala-aste ikäinen poika tai eläkkeellä oleva rouva. Kaikki siltä väliltä on nähty ja koettu. Ikinä en osaa vastata ensimmäiseen kysymykseen. Se kysymys on aina pahin. ”Miksi suomalaiset vihaa meitä?” Ainut mitä tiedän on se, että se luo lisää kysymyksiä pohdittavaksi yön pimeisiin hetkiin. Se kysymys luo turhautumista. Jos oikeasti yrittää, mutta silti päälle vaan syljetään. Se tunne, se on synkkä.

Ensimmäisestä katsekontaktista lähtien olen nähnyt surun näiden lasten silmissä. Vaikka suut on hymyssä, ei se poista sitä totuutta, että monen lapsen mielessä on äärimmäinen ikävä kotiin, huoli perheestä ja muistoissa monet kammottavat kokemukset menneisyydestä. He ovat tulleet tänne, jotta he voisivat kaikesta ikävästä ja surusta huolimatta koittaa rakentaa itselleen elämisen arvoisen elämän. He haluavat opiskella, mennä töihin ja perustaa perheen. Eniten he kuitenkin haluavat elää rauhassa, ilman pelkoa. 

Toivon, että ne hymyt joita saan nähdä heidän kasvoillaan eivät hyytyisi. He ovat taistelleet jo monien ongelmien läpi, joten jaksan uskoa, että he selviävät näistäkin kompastuskivistä. En kuitenkaan koskaan soisi heille, kuin en muillekkaan niitä hetkiä, jolloin joutuvat kohtaamaan perusteetonta vihapuhetta tai vihatekoja. He ovat kuitenkin ensisijaisesti lapsia. Sitten vasta turvapaikanhakijoita. Minä niin toivon, että muutkin ymmärtäisi sen.